Kohtaaminen suijui nyt erilaisissa merkeissä kuin tähän saakka. Minulla oli poikani mukana, tuo 6-vuotias miehenalku, joka katselee maailmaa ja havannoi sitä uskomattoman tarkasti aikuisen vyötärön korkeudelta. Ehkä hän pystyi jopa kuulemaan perhoset vatsassani? Ainakin hänen ilmeensä oli erityisen ovela, kun esittelin "työkaverini", joka oli tullut kanssamme rannalle.

Moikkasimme, upposimme aavistuksen liian pitkään katseeseen. Iho kaipasi kosketusta. Ihomme, jotka viikkojen kuluessa olivat tulleet tutuiksi, rakkaiksi toinen toisilleen.  Ohimennen hipaisimme toistemme käsiä kävellessämme rantaan. Olimme yhdessä, se oli tärkeintä. Pienen ihmisen maailmaa ei saisi sekoittaa aikuisten jutuilla. Ei vielä, ei näin äkkiä. Ajan kanssa hän pääsisi tutuksi, sitten läheiseksi ihmiseksi.

Rannalla saimme totutella erilaiseen yhdessäoloon. Kosketimme toisiamme katseillamme ja kun saimme olkapäämme hetkeksi vastaamaan toisiaan, se tuntui sytyttävän valtavan roihun sisällämme. Jokainen ihosolu oli virittynyt aivan erityisellä tavalla vastaanottamaan hipaisuja, henkäyksiä ja katseita. Jokainen niistä poltteli. Tunne oli samaan aikaan kestämätön ja äärimmäisen kutkuttava.

Illalla pääsimme vihdoin suojaiseen paikkaan neljän seinän sisälle, vai me kaksi. Halasimme saamatta edes ulko-ovea suljettua. Aika, paikka, koko muu elämä menetti merkityksensä. Olimme tulleet siihen, toistemme syliin ja siinä paikkamme oli. Täyttymys. Juuri oikea ihminen, juuri oikeaan aikaan. Mikään ei voisi meitä erottaa.

Rakkaus on helppoa kun on kohdannut vastakappaleensa, sen ihmisen, jonka kanssa on aikojen alussa ollut yhtä. Me olemme toisillemme ne ihmiset. Rakkautemme on niin rehellistä, helppoa, luonnollista ja selkeää. Ei ole vaihtoehtoja. On me kaksi, joita mikään tai kukaan ei voi erottaa.

Rakastelimme, hitaasti ja hellästi. Kiireetön yhdessäolomme nosti nuo hetket kaiken yläpuolelle. Maailmassamme oli vai minä ja hän, tuo mies, joka oli pujahtanut kuoreni lävitse ja tehnyt kodin sydämeeni. En olisi päästänyt, hän ei kysellyt. Hän tiesi sen jo aiemmin, ennen kuin minä uskalsin edes itselleni asiaa myöntää. Rakkautta vastaan ei voi käydä muunlaisin asein kuin suukoin ja halauksin. Ja sen taistelun voittaa vain antautumalla, luottamalla toiseen ihmiseen. 

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Sen olen kokenut todeksi hänen kanssaan. Jokainen hetki hänen seurassaan on merkityksellinen. Jokainen kosketus, jokainen  katse, sana... ja nauru. Rakastan hänen nauruaan! Rakastan kaikkea hänessä. En ole koskaan tiennyt, miltä tuntuu aikuisen naisen rakkaus aikuiseen mieheen. Se on niin suurta, syvää ja voimakasta että sen edessä tuntee itsensä hyvin pieneksi ja silti niin vahvaksi. Vahvemmaksi kuin koskaan. Tämän takia kannatti elää vaikeatkin vuodet. Elämä ei voisi olla enemmän kohdallaan.

Nyt olemme kumpikin elämämme taitekohdassa. En suostu ajattelemaan, että vanhan taakse jättäminen rikkoo mitään. Se, mikä taakse jää, oli jo rikki. Ei sellaista voi rikkoa. Tämä rakkaus syntyi sellaisissa maailmoissa, joihin pienen ihmisen on mahdoton päästä vaikuttamaan. Meidän tehtävämme on ottaa rakkaus vastaan, tässä ja nyt. Sen olen tehnytkin, sisimpäni paisuu rakkauden määrästä ja tekee minusta entistä vahvemman elämälle. Elämälle, joka ei koskaan pettänytkään minua.