Moikkasimme, upposimme aavistuksen liian pitkään katseeseen. Iho kaipasi kosketusta. Ihomme, jotka viikkojen kuluessa olivat tulleet tutuiksi, rakkaiksi toinen toisilleen.  Ohimennen hipaisimme toistemme käsiä kävellessämme rantaan. Olimme yhdessä, se oli tärkeintä. Pienen ihmisen maailmaa ei saisi sekoittaa aikuisten jutuilla. Ei vielä, ei näin äkkiä. Ajan kanssa hän pääsisi tutuksi, sitten läheiseksi ihmiseksi.

Rannalla saimme totutella erilaiseen yhdessäoloon. Kosketimme toisiamme katseillamme ja kun saimme olkapäämme hetkeksi vastaamaan toisiaan, se tuntui sytyttävän valtavan roihun sisällämme. Jokainen ihosolu oli virittynyt aivan erityisellä tavalla vastaanottamaan hipaisuja, henkäyksiä ja katseita. Jokainen niistä poltteli. Tunne oli samaan aikaan kestämätön ja äärimmäisen kutkuttava.

Illalla pääsimme vihdoin suojaiseen paikkaan neljän seinän sisälle, vai me kaksi. Halasimme saamatta edes ulko-ovea suljettua. Aika, paikka, koko muu elämä menetti merkityksensä. Olimme tulleet siihen, toistemme syliin ja siinä paikkamme oli. Täyttymys. Juuri oikea ihminen, juuri oikeaan aikaan. Mikään ei voisi meitä erottaa.

Rakkaus on helppoa kun on kohdannut vastakappaleensa, sen ihmisen, jonka kanssa on aikojen alussa ollut yhtä. Me olemme toisillemme ne ihmiset. Rakkautemme on niin rehellistä, helppoa, luonnollista ja selkeää. Ei ole vaihtoehtoja. On me kaksi, joita mikään tai kukaan ei voi erottaa.

Rakastelimme, hitaasti ja hellästi. Kiireetön yhdessäolomme nosti nuo hetket kaiken yläpuolelle. Maailmassamme oli vai minä ja hän, tuo mies, joka oli pujahtanut kuoreni lävitse ja tehnyt kodin sydämeeni. En olisi päästänyt, hän ei kysellyt. Hän tiesi sen jo aiemmin, ennen kuin minä uskalsin edes itselleni asiaa myöntää. Rakkautta vastaan ei voi käydä muunlaisin asein kuin suukoin ja halauksin. Ja sen taistelun voittaa vain antautumalla, luottamalla toiseen ihmiseen. 

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Sen olen kokenut todeksi hänen kanssaan. Jokainen hetki hänen seurassaan on merkityksellinen. Jokainen kosketus, jokainen  katse, sana... ja nauru. Rakastan hänen nauruaan! Rakastan kaikkea hänessä. En ole koskaan tiennyt, miltä tuntuu aikuisen naisen rakkaus aikuiseen mieheen. Se on niin suurta, syvää ja voimakasta että sen edessä tuntee itsensä hyvin pieneksi ja silti niin vahvaksi. Vahvemmaksi kuin koskaan. Tämän takia kannatti elää vaikeatkin vuodet. Elämä ei voisi olla enemmän kohdallaan.

Nyt olemme kumpikin elämämme taitekohdassa. En suostu ajattelemaan, että vanhan taakse jättäminen rikkoo mitään. Se, mikä taakse jää, oli jo rikki. Ei sellaista voi rikkoa. Tämä rakkaus syntyi sellaisissa maailmoissa, joihin pienen ihmisen on mahdoton päästä vaikuttamaan. Meidän tehtävämme on ottaa rakkaus vastaan, tässä ja nyt. Sen olen tehnytkin, sisimpäni paisuu rakkauden määrästä ja tekee minusta entistä vahvemman elämälle. Elämälle, joka ei koskaan pettänytkään minua.

Olisiko hän minua lyhyempi?

Hassut kysymykset pyörivät päässäni. Minulle oli joku mies kerran viattomuuttaan erehtynyt sanomaan, että olin iso nainen. Iso Nainen! Kuinka moni nainen haluaa kuulla olevansa iso? Eikö naisen kuulu olla miestään pienempi, suojeltava, suloinen ja sellainen, jonka mies voi vaikka haluessaan kopata kainaloonsa ja kantaa luolaansa. Ugh.

Näin hänen autonsa, suksiboksi katolla kesäkuussa! No, ehkä on ollut kiireitä. Tai anopin kuljetustarpeita. Mistäs minä kenenkään tavoista mitään tiedä. Ja mikä minä olen niitä kyseenalaistamaan. Ei, oikeastaan suksiboksi ei minua mietityttänyt vaan tuo mies mustassa T-paidassaan.. mies, joka katseli etsivänä ympärilleen. Huiskutin kättäni, mutta ei. Hän katseli sitä rantaa, jolla itse oli. Varjoisempaa rantaa, jolta tuuli oli minut ajanut pois. Kävelin vastaan kuin peläten, että hän palaa äkkiä autoonsa ja kaasuttaa tiehensä ennen kuin mitään peruuttamatonta tapahtuu. Se ei kuulunut minun suunnitelmiini. Ei, olin täällä tavatakseni tuon miehen, joka oli kirjoituksillaan saanut sykkeeni kohoamaan monen monta kertaa. Miehen, joka osasi juuri oikeat sanat ja jonka viestejä olin alkanut odottaa malttamattomana aina kun omani matkaan lähetin. Olin koukussa sanoihin. Sinulla on kaunis sielu... ei sellaista ihan joka päivä kuule.

Viimein sain kiinnitetyksi hänen huomionsa ja hän huikkasi kertoakseen, että oli huomannut minut. Kävelin kesämekossani hitaasti vastaan. Hymyilin. Halasimme. Tuntui tutulta, vaikka tämä oli vasta toinen kerta kun olimme näin kasvotusten. Siitä ensimmäisestä jäi mieleeni vain iloinen hymy, kiva pään kallistus kun hän puhui minulle suostuttelevasti ja kaksi halausta. En ole sitä eteeristä naistyyppiä, jonka edessä miehet lankevat ja joihin ihastutaan ensisilmäyksellä. En todellakaan. Olen aina ollut ennemmin hyvä jätkä tai vamppaava nykynainen, joka ottaa haluamansa. En ollenkaan sellainen, jolle kirjoitetaan suloisia sanoja ja toivotetaan hyvää yötä ja kauniita unia. Silti tämä mies halusi halata nimenomaan minua kun hänen piti lähteä niistä juhlista, joissa tapasimme ensimmäistä kertaa. Minua!

Juttelimme, kävelimme tuulensuojaiselle rannalle ja hän levitti rantapeittonsa siihen, lähelle rantaa. Melkein niin, että varpaamme olisivat yltäneet veteen. Huolellisesti, sileästi ja varmasti siten, että minäkin sain aurinkopaikan. En muista mitä puhuimme, mutta helppoa se oli. Kuin olisimme olleet tuttuja iät ja ajat. Katsoimme toisiamme silmiin ja hänen katseensa hämmensi minua. Ujostutti kuin koulutyttöä. Toivoin, että olisin ottanut mukaani suunnittelemani aurinkorasvan, jonka avulla olisin päässyt koskemaan häntä muka vahingossa. Viattomasti eikä kuitenkaan. Janosin kosketusta, hänen kosketustaan. Sitten sen aika tuli. Kävimme uimassa, yhteisellä talviturkinheittoreissullahan tässä oltiin. Vedestä noustessani hän tuli lähelleni ja suuteli. Pehmeästi, varovasti, kysyvästi. Viileät huulet maistelivat omiani ja perhoset lehahtivat taas lentoonsa. Tilanne oli hiukan liian intiimi vähäisen vaatetuksen takia, mutta jotenkin silti toivottu. Hänen kehonsa oli vielä minulle vieras.

Aika kului kuin siivillä. Jokusen tunnin ehdimme yhteistä aikaa viettää kunnes minun piti lähteä. Aivan liian pian. Mielessä risteili ajatuksia siitä, tapaammeko enää ja jos niin kuinka pitkän ajan kuluttua ja missä ja kuinka tässä vielä käy. Suutelimme vielä autolla, pukeissa, ja se tuntui oikeammalta. Varmemmalta ja turvallisemmalta. Ei sillä, ettenkö olisi ollut aivan kostea ja valmis, mutta yläpääni ei pysynyt tässä mukana. Se halusi aikaa. Ja noita ihanan pehmeitä suudelmia, helliä halauksia, tuon miehen kosketusta.

Perhoset vatsassani ja hymy huulillani ajelin kotiin päin. Tiesin, että elämässäni oli kääntynyt uusi luku.